Matkakertomuksia Lapista: Urho Kekkosen Kansallispuisto
Lähetetty: 11.08.2019 10:52Lapin mailla ja tuntureilla kesällä 2019.
Aittajärveltä sudenpesälle 29.6.2019 Lauantai
Matka UKK puistoon on taas ajankohtainen Heinäkuun alussa. Matka alkaa kotoa Nokialta jatkuen Lappajärvelle jossa olemme yötä. Aamulla varhain (kello?) ylös ja pitkä ajomatka kohti Saariselkää alkaa. Matka menee mukavan leppoisasti aina välillä kuskia vaihdellen. Lämmitän kaasulla hernekeiton joka maistuu matkalaisille iltapäivän ollessa jo pitkällä.
Saariselkä tuolla jo edessä näkyy. Olemme varanneet Sudenpesän varauskamin yhdeksi yöksi ja haemme kammin avaimen Kiilopäältä. Tästä on 12 km matkaa Kuutuantien risteykseen josta pääsee Aittajärvelle.
Aittajärven tie on alkuun kohtuu hyväkuntoista. Reilun 10 kilometrin jälkeen alkaa kuoppaa löytymään ja auton rattia saa kääntää edes takaisin eikä siltikään pysty kaikkia kuoppia kiertämään. Aittajärven P-paikalla on muutamia autoja ja Suomujoen rantalaavulla perhokalastajien joukko. Kuvaan dronella Suomujoen vartta. Suomun ylitys menee ilman ongelmia tälläkin kertaa. Tästä Suomujoen ylityspaikalta on poistettu vaijeri ja käsilenkit joista pystyi ottamaan tukea ylityksen ajaksi. Nyt voi seurata joen pohjaan laitettuja oranssin värisiä laattoja joita pitkin ylitys kyllä onnistuu vallan mainiosti. Vesi on virkistävän raikasta ja vesi ulottuu syvimmissä kohdin polven korkeudelle. Viimevuoteen nähden nyt on vesi hiukan korkeammalla.
Jalat kuiviksi ja Sievin kevytsaappaat takaisin jalkaan. Matka jatkuu tästä oikean käden suuntaan Maantiekurun kivikkoista polkua pitkin. Pidämme aika reipasta vauhtia yllä jotta pääsemme leiripaikalle Sudenpesän varauskammin maisemille tämän vuorokauden aikana. Helanderin kota tulee heti vastaan. Käyn kuvaamassa kodan raatoa joka makaa katoksessa. Kodasta on jäljellä ainoastaan sen ylärakenteet. Tuossa vieressä näkyy nuotiopaikka ja näen että siinä on poltettu Helanderin kodan hirsiä.
Seuraavaksi eteen tulee Maantiekurun polulla poroaita jonka ylitys käy tottuneesti. Muutama puu ylhäältä pois ja jalkaa ylös niin olemme siirtyneet aidan toiselle puolelle. Keli on hyvä, ei liikaa lämpöä (+11)eikä sada.
Hetken kuljettuamme suuntaamme kohti tunturia, kääntyen vasemmalle Maantiekurun polulta pois, ja jatkamme kulkemista aurinko selän takana. Ei tässä ole tarpeellista karttaan vilkaista eikä Garmin GPS härpäkettä tutkia, vaan suunnistan vanhasta muistista, olemmehan tästä jo kerran kulkeneet edellisenä kesänä.
Tuosta vain korkeuskäyrän mukaan tunturin huipulle jossa menee polkuja Sudenpesälle ja Sarviojan kämpälle. Pulssi nousee ja hiki kastelee paidanselkämystä kun runttaa painava rinkka selässä. Oma rinkka painaa noin 25 kg ja Vaimon 15 kg.
Nousemme tunturiin Kuotmuttipään jo sivuttaneena matkan edetessä Kaarnepäätä kohti. Täällä tunturin huipulla kannattaa olla tarkkana kun polku joskus katoaa näkymättömiin. Mekin menemme liikaa vasemman suuntaan ja täällä on uusi polku joka kiertää hiukan alemman kautta.
Tuossahan näkyy jo Kaarnepään huippu jossa on kivistä kasattu metrin korkuinen kasa.
Näkyvyys tunturissa on erinomainen ja taivas selkeä. Tästä on mukava tutkia joka suuntaan maisemaa ja kaukana siintäviä tuntureita. Ei ole enään pitkästi matkaa Sudenpesälle.
Olisi kannattanut tässä vaiheessa kurkata Garmin Gps laitetta niin olisimme säästäneet jalkoja. Menimme liiaksi oikealle ja ei tästä kohdin pääse alas koska maasto on liian jyrkkää. Ei auta valittaa, on suunnattava vähän takaisinpäin ja vasemmalle. Kohta alkaa luoviminen alaspäin. Löytyy kohta josta pääsee mukavasti laskeutumaan Sarvijoen laitaa menevälle polulle. Vajaa kilometri tuli ylimääräistä kävelyä mutta haitanneeko tuo mitään.
Kello lähenee jo puoltayötä kun saavumme leiripaikalle Sudenpesän varauskammin nurkille. Ripeästi teltta pystyyn. Vaimo alkaa olemaan jo aika lailla väsynyt päivän ajomatkasta ja tästä vajaan 13 km vaeltamisesta, ei edes ruoka ja tee maistu hänelle. Itse keittelen puuroa ja hörpin teetä hämärässä yössä. Tänne Sarvijoen laaksoon ei aurinko paista näin myöhään vaikka nyt eletään yöttömän yön aikaa.
Lapin mailla ja tuntureilla – kesä 2019
Aittajärveltä Sudenpesälle, 29.6.2019 Lauantai
Matka Urho Kekkosen kansallispuistoon on jälleen käsillä, kesän kohokohta. Lähdemme liikkeelle Nokialta, ja ensimmäinen pysähdys on Lappajärvellä, jossa vietämme yön. Aamulla varhain tie kutsuu – pitkä ajomatka kohti Saariselkää alkaa. Kuskinvaihdot pitävät matkan kevyenä, ja iltapäivällä lämmitetty hernekeitto maistuu matkalaisille kuin pieni palkinto ennen Lapin maisemia.
Kun Saariselkä vihdoin siintää edessä, tunnelma tiivistyy. Sudenpesän varauskammi odottaa meitä, ja haemme avaimen Kiilopäältä. Edessä on vielä matka Aittajärvelle: tie on aluksi hyväkuntoinen, mutta pian kuopat pakottavat auton rattia kääntämään jatkuvasti. Perille päästyämme Aittajärven parkkipaikalla on jo muutamia autoja, ja Suomujoen rantalaavulla kalastajat heittelevät perhojaan. Kuvaan dronella joen vartta – maisema on yhtä aikaa rauhallinen ja elävä.
Suomujoen ylitys sujuu ongelmitta. Vaijerit ja käsilenkit on poistettu, mutta oranssit laatat joen pohjassa johdattavat kulkijan turvallisesti yli. Vesi ulottuu polviin ja tuntuu virkistävän kylmältä. Viime vuoteen verrattuna virta on hieman korkeammalla, mutta ylitys onnistuu mainiosti.
Jalat kuiviksi, Sievin kevytsaappaat takaisin jalkaan ja matka jatkuu kohti Maantiekurua. Polku on kivikkoinen, mutta vauhti pysyy reippaana – tavoitteena on ehtiä Sudenpesän maisemiin saman vuorokauden aikana. Helanderin kota tulee vastaan, mutta siitä on jäljellä enää rauniot. Kuvaan kodan jäänteet, ja nuotiopaikalla näkyy, että sen hirsiä on poltettu.
Polku vie poroaidan yli, ja ylitys käy jo rutiinilla. Sää on täydellinen vaellukselle: +11 astetta, ei liian lämmin eikä sateen uhkaa. Aurinko paistaa selän takaa, ja kuljemme kohti tunturia vanhasta muistista – karttaa tai GPS:ää ei tarvita, olemmehan kulkeneet täällä jo edellisenä kesänä.
Nousu tunturin huipulle alkaa. Pulssi kiihtyy ja hiki kastaa paidan selkämyksen, kun painava rinkka painaa hartioita. Oma rinkkani on noin 25 kiloa, vaimon 15. Kuotmuttipää jää taakse, ja suunta käy kohti Kaarnepäätä. Polku katoaa välillä näkyvistä, ja eksymme hetkeksi liian vasemmalle. Uusi polku kiertää alempaa, mutta pian kivistä kasattu kasa kertoo, että Kaarnepään huippu on saavutettu.
Maisema avautuu joka suuntaan: taivas on selkeä, näkyvyys erinomainen ja kaukaiset tunturit piirtyvät horisonttiin. Matkaa Sudenpesälle ei ole enää paljoa. Silti pieni virhe suunnassa tuo ylimääräisen kilometrin – jyrkkä rinne pakottaa palaamaan ja etsimään uuden reitin alas Sarvijoen polulle. Mutta mitäpä tuosta, ylimääräinen askel kuuluu vaelluksen luonteeseen.
Kello lähenee puoltayötä, kun saavumme vihdoin Sudenpesän varauskammin nurkille. Teltta kohoaa ripeästi, sillä väsymys painaa. Vaimo on päivän ajomatkan ja 13 kilometrin vaelluksen jälkeen niin uupunut, ettei ruoka enää maistu. Itse keittelen puuroa ja hörpin teetä hämärässä yössä. Aurinko ei enää paista Sarvijoen laaksoon, vaikka eletään yöttömän yön aikaa. Hiljaisuus ja Lapin kesäyön pehmeä valo ympäröivät meidät – juuri tätä varten tänne on tultu.
Selostus käsikirjoitus
Alku – 0:00–1:00 "Kesä 2019. Lapin mailla ja tuntureilla alkaa jälleen vaellusmatka. Lähtöpaikkana Aittajärvi, määränpäänä Sudenpesän varauskammi. Edessä on pitkä päivä, täynnä maisemia, haasteita ja hiljaisuuden rikkumatonta rauhaa."
Matka kohti Lappia – 1:00–2:00 "Matka alkaa Nokialta, ja ensimmäinen pysähdys on Lappajärvellä. Aamulla varhain tie kutsuu kohti Saariselkää. Kuskinvaihdot pitävät ajon kevyenä, ja iltapäivällä lämmitetty hernekeitto tuo voimaa matkalaisille. Kun Saariselkä vihdoin siintää edessä, tunnelma tiivistyy – nyt ollaan Lapissa."
Aittajärven tie ja Suomujoen ylitys – 2:00–3:30 "Aittajärven tie on aluksi hyväkuntoinen, mutta pian kuopat pakottavat auton rattia kääntämään jatkuvasti. Parkkipaikalla on jo muutamia autoja, ja Suomujoen rantalaavulla kalastajat heittelevät perhojaan. Drone nousee ilmaan ja tallentaa joen vartta. Suomujoen ylitys sujuu ongelmitta – oranssit laatat joen pohjassa johdattavat kulkijan turvallisesti yli. Vesi ulottuu polviin ja tuntuu virkistävän kylmältä."
Kohti Maantiekurua – 3:30–5:00 "Jalat kuiviksi, Sievin kevytsaappaat takaisin jalkaan ja matka jatkuu kohti Maantiekurua. Polku on kivikkoinen, mutta vauhti pysyy reippaana. Helanderin kota tulee vastaan, mutta siitä on jäljellä enää rauniot. Kodan jäänteet kertovat menneistä ajoista, nuotiopaikalla näkyy poltettuja hirsiä. Poroaidan ylitys käy jo rutiinilla, ja sää on täydellinen vaellukselle: +11 astetta, ei liian lämmin eikä sateen uhkaa."
Nousu tunturiin – 5:00–7:00 "Aurinko paistaa selän takaa, ja kuljemme kohti tunturia vanhasta muistista. Nousu alkaa, pulssi kiihtyy ja hiki kastaa paidan selkämyksen, kun painava rinkka painaa hartioita. Oma rinkka painaa 25 kiloa, vaimon 15. Kuotmuttipää jää taakse, ja suunta käy kohti Kaarnepäätä. Polku katoaa välillä näkyvistä, ja eksymme hetkeksi liian vasemmalle. Pian kivistä kasattu kasa kertoo, että Kaarnepään huippu on saavutettu."
Maisemat ja ylimääräinen kilometri – 7:00–8:30 "Maisema avautuu joka suuntaan: taivas on selkeä, näkyvyys erinomainen ja kaukaiset tunturit piirtyvät horisonttiin. Matkaa Sudenpesälle ei ole enää paljoa. Silti pieni virhe suunnassa tuo ylimääräisen kilometrin – jyrkkä rinne pakottaa palaamaan ja etsimään uuden reitin alas Sarvijoen polulle. Mutta mitäpä tuosta, ylimääräinen askel kuuluu vaelluksen luonteeseen."
Saapuminen Sudenpesälle – 8:30–10:00 "Kello lähenee puoltayötä, kun saavumme vihdoin Sudenpesän varauskammin nurkille. Teltta kohoaa ripeästi, sillä väsymys painaa. Vaimo on päivän ajomatkan ja 13 kilometrin vaelluksen jälkeen niin uupunut, ettei ruoka enää maistu. Itse keittelen puuroa ja hörpin teetä hämärässä yössä. Aurinko ei enää paista Sarvijoen laaksoon, vaikka eletään yöttömän yön aikaa. Hiljaisuus ja Lapin kesäyön pehmeä valo ympäröivät meidät – juuri tätä varten tänne on tultu."
Aittajärveltä sudenpesälle 29.6.2019 Lauantai
Matka UKK puistoon on taas ajankohtainen Heinäkuun alussa. Matka alkaa kotoa Nokialta jatkuen Lappajärvelle jossa olemme yötä. Aamulla varhain (kello?) ylös ja pitkä ajomatka kohti Saariselkää alkaa. Matka menee mukavan leppoisasti aina välillä kuskia vaihdellen. Lämmitän kaasulla hernekeiton joka maistuu matkalaisille iltapäivän ollessa jo pitkällä.
Saariselkä tuolla jo edessä näkyy. Olemme varanneet Sudenpesän varauskamin yhdeksi yöksi ja haemme kammin avaimen Kiilopäältä. Tästä on 12 km matkaa Kuutuantien risteykseen josta pääsee Aittajärvelle.
Aittajärven tie on alkuun kohtuu hyväkuntoista. Reilun 10 kilometrin jälkeen alkaa kuoppaa löytymään ja auton rattia saa kääntää edes takaisin eikä siltikään pysty kaikkia kuoppia kiertämään. Aittajärven P-paikalla on muutamia autoja ja Suomujoen rantalaavulla perhokalastajien joukko. Kuvaan dronella Suomujoen vartta. Suomun ylitys menee ilman ongelmia tälläkin kertaa. Tästä Suomujoen ylityspaikalta on poistettu vaijeri ja käsilenkit joista pystyi ottamaan tukea ylityksen ajaksi. Nyt voi seurata joen pohjaan laitettuja oranssin värisiä laattoja joita pitkin ylitys kyllä onnistuu vallan mainiosti. Vesi on virkistävän raikasta ja vesi ulottuu syvimmissä kohdin polven korkeudelle. Viimevuoteen nähden nyt on vesi hiukan korkeammalla.
Jalat kuiviksi ja Sievin kevytsaappaat takaisin jalkaan. Matka jatkuu tästä oikean käden suuntaan Maantiekurun kivikkoista polkua pitkin. Pidämme aika reipasta vauhtia yllä jotta pääsemme leiripaikalle Sudenpesän varauskammin maisemille tämän vuorokauden aikana. Helanderin kota tulee heti vastaan. Käyn kuvaamassa kodan raatoa joka makaa katoksessa. Kodasta on jäljellä ainoastaan sen ylärakenteet. Tuossa vieressä näkyy nuotiopaikka ja näen että siinä on poltettu Helanderin kodan hirsiä.
Seuraavaksi eteen tulee Maantiekurun polulla poroaita jonka ylitys käy tottuneesti. Muutama puu ylhäältä pois ja jalkaa ylös niin olemme siirtyneet aidan toiselle puolelle. Keli on hyvä, ei liikaa lämpöä (+11)eikä sada.
Hetken kuljettuamme suuntaamme kohti tunturia, kääntyen vasemmalle Maantiekurun polulta pois, ja jatkamme kulkemista aurinko selän takana. Ei tässä ole tarpeellista karttaan vilkaista eikä Garmin GPS härpäkettä tutkia, vaan suunnistan vanhasta muistista, olemmehan tästä jo kerran kulkeneet edellisenä kesänä.
Tuosta vain korkeuskäyrän mukaan tunturin huipulle jossa menee polkuja Sudenpesälle ja Sarviojan kämpälle. Pulssi nousee ja hiki kastelee paidanselkämystä kun runttaa painava rinkka selässä. Oma rinkka painaa noin 25 kg ja Vaimon 15 kg.
Nousemme tunturiin Kuotmuttipään jo sivuttaneena matkan edetessä Kaarnepäätä kohti. Täällä tunturin huipulla kannattaa olla tarkkana kun polku joskus katoaa näkymättömiin. Mekin menemme liikaa vasemman suuntaan ja täällä on uusi polku joka kiertää hiukan alemman kautta.
Tuossahan näkyy jo Kaarnepään huippu jossa on kivistä kasattu metrin korkuinen kasa.
Näkyvyys tunturissa on erinomainen ja taivas selkeä. Tästä on mukava tutkia joka suuntaan maisemaa ja kaukana siintäviä tuntureita. Ei ole enään pitkästi matkaa Sudenpesälle.
Olisi kannattanut tässä vaiheessa kurkata Garmin Gps laitetta niin olisimme säästäneet jalkoja. Menimme liiaksi oikealle ja ei tästä kohdin pääse alas koska maasto on liian jyrkkää. Ei auta valittaa, on suunnattava vähän takaisinpäin ja vasemmalle. Kohta alkaa luoviminen alaspäin. Löytyy kohta josta pääsee mukavasti laskeutumaan Sarvijoen laitaa menevälle polulle. Vajaa kilometri tuli ylimääräistä kävelyä mutta haitanneeko tuo mitään.
Kello lähenee jo puoltayötä kun saavumme leiripaikalle Sudenpesän varauskammin nurkille. Ripeästi teltta pystyyn. Vaimo alkaa olemaan jo aika lailla väsynyt päivän ajomatkasta ja tästä vajaan 13 km vaeltamisesta, ei edes ruoka ja tee maistu hänelle. Itse keittelen puuroa ja hörpin teetä hämärässä yössä. Tänne Sarvijoen laaksoon ei aurinko paista näin myöhään vaikka nyt eletään yöttömän yön aikaa.
Lapin mailla ja tuntureilla – kesä 2019
Aittajärveltä Sudenpesälle, 29.6.2019 Lauantai
Matka Urho Kekkosen kansallispuistoon on jälleen käsillä, kesän kohokohta. Lähdemme liikkeelle Nokialta, ja ensimmäinen pysähdys on Lappajärvellä, jossa vietämme yön. Aamulla varhain tie kutsuu – pitkä ajomatka kohti Saariselkää alkaa. Kuskinvaihdot pitävät matkan kevyenä, ja iltapäivällä lämmitetty hernekeitto maistuu matkalaisille kuin pieni palkinto ennen Lapin maisemia.
Kun Saariselkä vihdoin siintää edessä, tunnelma tiivistyy. Sudenpesän varauskammi odottaa meitä, ja haemme avaimen Kiilopäältä. Edessä on vielä matka Aittajärvelle: tie on aluksi hyväkuntoinen, mutta pian kuopat pakottavat auton rattia kääntämään jatkuvasti. Perille päästyämme Aittajärven parkkipaikalla on jo muutamia autoja, ja Suomujoen rantalaavulla kalastajat heittelevät perhojaan. Kuvaan dronella joen vartta – maisema on yhtä aikaa rauhallinen ja elävä.
Suomujoen ylitys sujuu ongelmitta. Vaijerit ja käsilenkit on poistettu, mutta oranssit laatat joen pohjassa johdattavat kulkijan turvallisesti yli. Vesi ulottuu polviin ja tuntuu virkistävän kylmältä. Viime vuoteen verrattuna virta on hieman korkeammalla, mutta ylitys onnistuu mainiosti.
Jalat kuiviksi, Sievin kevytsaappaat takaisin jalkaan ja matka jatkuu kohti Maantiekurua. Polku on kivikkoinen, mutta vauhti pysyy reippaana – tavoitteena on ehtiä Sudenpesän maisemiin saman vuorokauden aikana. Helanderin kota tulee vastaan, mutta siitä on jäljellä enää rauniot. Kuvaan kodan jäänteet, ja nuotiopaikalla näkyy, että sen hirsiä on poltettu.
Polku vie poroaidan yli, ja ylitys käy jo rutiinilla. Sää on täydellinen vaellukselle: +11 astetta, ei liian lämmin eikä sateen uhkaa. Aurinko paistaa selän takaa, ja kuljemme kohti tunturia vanhasta muistista – karttaa tai GPS:ää ei tarvita, olemmehan kulkeneet täällä jo edellisenä kesänä.
Nousu tunturin huipulle alkaa. Pulssi kiihtyy ja hiki kastaa paidan selkämyksen, kun painava rinkka painaa hartioita. Oma rinkkani on noin 25 kiloa, vaimon 15. Kuotmuttipää jää taakse, ja suunta käy kohti Kaarnepäätä. Polku katoaa välillä näkyvistä, ja eksymme hetkeksi liian vasemmalle. Uusi polku kiertää alempaa, mutta pian kivistä kasattu kasa kertoo, että Kaarnepään huippu on saavutettu.
Maisema avautuu joka suuntaan: taivas on selkeä, näkyvyys erinomainen ja kaukaiset tunturit piirtyvät horisonttiin. Matkaa Sudenpesälle ei ole enää paljoa. Silti pieni virhe suunnassa tuo ylimääräisen kilometrin – jyrkkä rinne pakottaa palaamaan ja etsimään uuden reitin alas Sarvijoen polulle. Mutta mitäpä tuosta, ylimääräinen askel kuuluu vaelluksen luonteeseen.
Kello lähenee puoltayötä, kun saavumme vihdoin Sudenpesän varauskammin nurkille. Teltta kohoaa ripeästi, sillä väsymys painaa. Vaimo on päivän ajomatkan ja 13 kilometrin vaelluksen jälkeen niin uupunut, ettei ruoka enää maistu. Itse keittelen puuroa ja hörpin teetä hämärässä yössä. Aurinko ei enää paista Sarvijoen laaksoon, vaikka eletään yöttömän yön aikaa. Hiljaisuus ja Lapin kesäyön pehmeä valo ympäröivät meidät – juuri tätä varten tänne on tultu.
Selostus käsikirjoitus
Alku – 0:00–1:00 "Kesä 2019. Lapin mailla ja tuntureilla alkaa jälleen vaellusmatka. Lähtöpaikkana Aittajärvi, määränpäänä Sudenpesän varauskammi. Edessä on pitkä päivä, täynnä maisemia, haasteita ja hiljaisuuden rikkumatonta rauhaa."
Matka kohti Lappia – 1:00–2:00 "Matka alkaa Nokialta, ja ensimmäinen pysähdys on Lappajärvellä. Aamulla varhain tie kutsuu kohti Saariselkää. Kuskinvaihdot pitävät ajon kevyenä, ja iltapäivällä lämmitetty hernekeitto tuo voimaa matkalaisille. Kun Saariselkä vihdoin siintää edessä, tunnelma tiivistyy – nyt ollaan Lapissa."
Aittajärven tie ja Suomujoen ylitys – 2:00–3:30 "Aittajärven tie on aluksi hyväkuntoinen, mutta pian kuopat pakottavat auton rattia kääntämään jatkuvasti. Parkkipaikalla on jo muutamia autoja, ja Suomujoen rantalaavulla kalastajat heittelevät perhojaan. Drone nousee ilmaan ja tallentaa joen vartta. Suomujoen ylitys sujuu ongelmitta – oranssit laatat joen pohjassa johdattavat kulkijan turvallisesti yli. Vesi ulottuu polviin ja tuntuu virkistävän kylmältä."
Kohti Maantiekurua – 3:30–5:00 "Jalat kuiviksi, Sievin kevytsaappaat takaisin jalkaan ja matka jatkuu kohti Maantiekurua. Polku on kivikkoinen, mutta vauhti pysyy reippaana. Helanderin kota tulee vastaan, mutta siitä on jäljellä enää rauniot. Kodan jäänteet kertovat menneistä ajoista, nuotiopaikalla näkyy poltettuja hirsiä. Poroaidan ylitys käy jo rutiinilla, ja sää on täydellinen vaellukselle: +11 astetta, ei liian lämmin eikä sateen uhkaa."
Nousu tunturiin – 5:00–7:00 "Aurinko paistaa selän takaa, ja kuljemme kohti tunturia vanhasta muistista. Nousu alkaa, pulssi kiihtyy ja hiki kastaa paidan selkämyksen, kun painava rinkka painaa hartioita. Oma rinkka painaa 25 kiloa, vaimon 15. Kuotmuttipää jää taakse, ja suunta käy kohti Kaarnepäätä. Polku katoaa välillä näkyvistä, ja eksymme hetkeksi liian vasemmalle. Pian kivistä kasattu kasa kertoo, että Kaarnepään huippu on saavutettu."
Maisemat ja ylimääräinen kilometri – 7:00–8:30 "Maisema avautuu joka suuntaan: taivas on selkeä, näkyvyys erinomainen ja kaukaiset tunturit piirtyvät horisonttiin. Matkaa Sudenpesälle ei ole enää paljoa. Silti pieni virhe suunnassa tuo ylimääräisen kilometrin – jyrkkä rinne pakottaa palaamaan ja etsimään uuden reitin alas Sarvijoen polulle. Mutta mitäpä tuosta, ylimääräinen askel kuuluu vaelluksen luonteeseen."
Saapuminen Sudenpesälle – 8:30–10:00 "Kello lähenee puoltayötä, kun saavumme vihdoin Sudenpesän varauskammin nurkille. Teltta kohoaa ripeästi, sillä väsymys painaa. Vaimo on päivän ajomatkan ja 13 kilometrin vaelluksen jälkeen niin uupunut, ettei ruoka enää maistu. Itse keittelen puuroa ja hörpin teetä hämärässä yössä. Aurinko ei enää paista Sarvijoen laaksoon, vaikka eletään yöttömän yön aikaa. Hiljaisuus ja Lapin kesäyön pehmeä valo ympäröivät meidät – juuri tätä varten tänne on tultu."